Lahontorjuja kääntyi lahonhalaajaksi
Kun väitöskirjan aihetta vaihtanut opiskelija sai lopulta valmiiksi väitöskirjansa männyn sydänpuun lahonkestävyyden perinnöllisestä vaihtelusta, pääaineen professori päivitteli karonkkapuheessaan, kuinka kukaan muu kuin joku savolainen voi olla noin innostunut jostain mätänemisestä. Hän oli sikäli väärässä, että kyse ei ollut mätänemisestä vaan lahoamisesta. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin on ehkä ihan hyvä, että emeritus (R.I.P.) ei ole enää kuulemassa, kuinka lupaavalle tohtorille lopulta kävi.
Ensin kävi niin, että alkoi tähän päivään saakka jatkunut puurakennuksia lahottavien sienien elintapojen ja ihmeellisten hajotuskykyjen opiskelu. Samaan aikaan jatkui sellaisten ympäristöystävällisten kyllästys- ja muokkausmenetelmien kehittely, joilla lahottajasienien toiminnan puutavarassa saisi kampitettua, mottona ”lahoa ei aika paranna!”. Tehokkaat myrkyt oli keksitty aiemmin ja niiden käyttö oli ehditty jo kieltääkin haitallisten sivuvaikutusten takia. Ystävällisten menetelmien laajaa läpimurtoa joudutaan vielä odottelemaan ainakin maakosketukseen joutuvan puun osalta, koska maassa lymyävät haasteellisimmat hajottajat.

Vaikka olen tehometsätalouden ymmärtäjä, olen aina viihtynyt vanhoissa aarnimetsissä. Lahoavien puiden kohdalla olen kuitenkin ajatellut saamani opetuksen pohjalta, että tuo on nyt sitä luonnonpoistumaa, joka olisi pitänyt korjata ajoissa talteen – vaikka polttopuuksi. Toki ymmärsin, että hömötintti ja joku sukupuuton partaalla hoiperteleva hyönteisparka tarvitsevat muutaman pökkelönkin sinne tänne.
Sitten kävi niin, että muuan BIWE-hanketta valmisteleva älykkö ehdotti, että sinä kun noista lahottajista jotain tiedät, tule mukaan kehittelemään lahopuuinterventioita. Ajattelin, että noin kajahtanutta ehdotusta en ole aiemmin kuullutkaan. Nyt jälkeen päin voin todeta, että kyllä oli jo korkea aika kuulla.

Laho laajentaa tajuntaa
BIWEn ansiosta pääsin tarkastelemaan lahopuuta aivan uudesta näkökulmasta. Herätyksenomainen kokemus oli lukea opiskelutovereideni Petrin ja Juhan kirjoittama kirja ’Puiden asukkaat’ eli tarina puiden seuralaislajeista. Sen pohjalta oli vastaanottavainen mieli lukea ne kymmenet tutkimusartikkelit, joissa tarkastellaan paljain silmin näkymättömän monenkirjavan eliöstön vuosikymmeniä kestävää vuoropuuhailua lahopuujatkumon eri vaiheissa. Hyvässä lykyssä lahopuun lähelle menevä ihminenkin voi saada autoimmuunisairaudelta suojelevan mikrobialtistuksen.
Ymmärsin – lopultakin, että lahopuu on metsäluonnon ihmeellisin elonkirjon tihentymä, vieläpä kauniskin sellainen ja välttämätön elementti metsän ekosysteemin toiminnan kannalta. Ei siis pelkästään sympaattisen punahärön henkivakuutus, metsäsertifikaatin vaatima metsänomistajan riesa, luontopolkua patikoivan turvallisuusuhka tai hukkaan mennyt puuraaka-aine.
Seuraavaksi toivonkin, että pystyisin sytyttämään lahopuuherätyksen mahdollisimman monessa metsäammattilaisessa, korjuukonekuskissa, metsänomistajassa, taajamametsän yli-innokkaassa siivoajassa, pihapuun kuolemaa surevassa ja jokaisessa lahopuun ohi kulkevassa.

Martti Venäläinen on metsänhoitajan koulutuksen saanut metsänjalostuksen ja puutieteen erikoistutkija, joka vanhoilla päivillään oppi ymmärtämään lahopuun arvon.