Arkkitehdin uusi rooli monimuotoisen luonnon elvyttäjänä

Arkkitehtien opinnoissa luontoon on kiinnitetty huomiota yleensä esteettisenä maisemana, vaikka kestävä kehitys on ollut johtavia periaatteita jo usean vuosikymmenen ajan. Kaupunki- ja aluesuunnittelussa luonnon monimuotoisuuden rooli on varsin uusi. Vasta luontokato on herättänyt näkemään luonnon monimuotoisuuden yhtenä tärkeänä nykysuunnittelua ohjaavana periaatteena. Arkkitehtien ja muiden ympäristöjen suunnittelijoiden tekemillä ratkaisuilla joko lisätään luontoa rakennetussa ympäristössä tai vähennetään sitä. Opiskelijoiden huoli tulevaisuudesta näkyy vahvasti opinnäytetöiden aiheissa muutaman viimeisen vuoden aikana.

Luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutukset ovat tutkitusti kiistattomat. Luonto vaikuttaa mielialaamme ja fyysiseen olemukseemme. Mikrobit tuovat vastustuskykyä ja vihreä ympäristö kannustaa liikkumaan enemmän. Kaupunkisuunnittelua tehdään pääsääntöisesti ihmisiä varten ja me hyödymme luonnon läheisyydestä monin eri tavoin. Miksei luonto siis ole keskeinen osa jokaisen arkkitehdin työtä?

Kolme diplomityöntekijää Tampereen yliopistosta lähestyivät lopputyössään arkkitehdin roolia uudella tavalla. Heillä kaikilla oli jo ennakkoon toive siitä, että heidän diplomityönsä käsittelisi luonnon monimuotoisuutta tavalla tai toisella. Uusilla arkkitehdeillä on tärkeä rooli luonnon kannalta – mikäli luonnon monimuotoisuus ei ole mukana suunnittelussa, ei sitä myöskään oteta huomioon toteutuksessa. Asian on muututtava ja tämä innoitti tutkimaan tarkemmin.

Kolme diplomityötä yhdistää arkkitehtuurin ja luonnon monimuotoisuuden

Jokainen kolmesta diplomityöstä rakentuu luonnon monimuotoisuuden ja sen tuomien terveyshyötyjen ympärille rakennetussa ympäristössä. Diplomitöiden ohjaajana toimivat Tampereen yliopistossa ja BIWE-hankkeessa työskentelevät tutkijatohtori Laura Uimonen ja professori Juho Rajaniemi.

Sini Antilan aiheena oli ”Kaupunkiluonto kutsuu, kuuleeko arkkitehti? : Arkkitehdin tutkimusmatka kaupunkiluonnon monimuotoisuuden tekijöihin sekä sitä tukeviin suunnittelukeinoihin.”. Se on tutkimusmatka kaupunkiluonnon monimuotoisuuden tekijöihin sekä sitä tukeviin suunnittelukeinoihin. Kaupungistumisen myötä yhä useampi kokee luontoa lähes pelkästään urbaanissa ympäristössä ja tämän takia onkin ensisijaisen tärkeää varmistaa, että kaupunkiluonnon laatu, määrä ja monimuotoisuus ovat riittävällä tasolla kaikkien lajien hyvinvoinnin kannalta.

Yhtenä oivalluksena Sini nostaa esille maaperän merkityksen, jota ei oteta huomioon lähes ollenkaan. Maaperä tarjoaa alustan kaikelle elävälle, mutta se on varsin haavoittuva eikä sen monimuotoisuutta juurikaan suojella. Ihmisen toiminta asettaa maaperän jatkuvasti koetukselle. Asfaltin tai muun läpäisemättömän pinnan alla maaperäkään ei pysty hengittämään ja menetämme biodiversiteetin kannalta tärkeitä pieneliöitä. Läpäisemätön materiaali vaikuttaa myös veden kiertoon ja aiheuttaa tulvimista kaupungeissa.

Sinin diplomityö on teoriapohjainen oppikirja arkkitehdin vastuusta ja siinä kuvataan, miten ympäristövaikutukset otetaan huomioon kaupunkien suunnittelussa. Vaikka rakentaminen johtaa maanmuokkaukseen, voidaan rakennettua pinta-alaa pyrkiä minimoimaan hyvällä suunnittelulla sekä kierrättää maaperää ja hyödyntää se mahdollisimman lähellä rakentamista.

Sara Voutilaisen diplomityö ”Jälkiä jättämättä: Arkkitehdin keinot luonnonympäristöjen monimuotoisuuden suojeluun ja hyvinvointivaikutusten mahdollistamiseen” lähestyy asiaa ennen kaikkea suojelun ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Diplomityö keskittyy luonnontilaisten kaltaisten ja ihmisen toiminnan takia heikentyneiden ympäristöjen monimuotoisuuteen kaupunkien ulkopuolella, niiden ominaispiirteisiin ja merkitykseen ihmisen hyvinvoinnin kannalta keskittyen pääosin monimuotoiseen rannikko- ja saaristoluontoon.

Sara pohtii, miten luonnollista suunnittelua voidaan tehdä näillä alueilla ottaen paikallinen lajisto huomioon sekä miten arkkitehtuurin avulla voidaan rakentaa vähäeleisesti ja aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa luonnolle.

”Jotta arkkitehdin roolissa pystymme suunnittelemaan entistä kestävämmin luonnon ehdoilla sen monimuotoisuutta tukien ja eheyttäen, on välttämätöntä kartoittaa tietoa ja löytää uusia näkökulmia ja työkaluja suunnitteluun. Arkkitehdin vastuu ja tietämys luonnontilaisen kaltaisiin tai heikentyneisiin luonnonympäristöihin suunniteltaessa on erityisen merkittävä alueiden ominaispiirteiden säilyttämisen, ekosysteemien suojelemisen ja monimuotoisuuden tukemisen kannalta.”

Sara Voutilainen, 2023

Arkkitehtuuri tuo luontokohteisiin elementtejä, jotka tukevat luontoyhteyden saavuttamista ja luonnossa kulkemista. Ne voivat olla esimerkiksi taukopaikkoja, näköalatorneja, pitkospuita tai yöpymispaikkoja. Uutena innovaationa esitellään Saran suunnittelema ’Laakki’, arjen piilopaikka luonnon keskellä. Se on luontolähtöisesti suunniteltu rakennus, joka yhdistää mökin ja laavun parhaat puolet, ja on suunniteltu ottaen huomioon paitsi rakennusmateriaalien ympäristöystävällisyys myös ympäröivän luonnon säilyttäminen mahdollisimman tarkoin.

Luonnontilaisten kaltaisten ympäristöjen helppo ja nopea saavutettavuus tukee hyvinvointivaikutusten toteutumista. Kohteisiin pitää päästä ja niistä pitää pystyä nauttimaan, mutta samalla kulkuväyliin sekä rakennelmien sijoitukseen on kiinnitettävä huomiota, jotta luonto kärsii mahdollisimman vähän. Sijoittelu on merkittävää siksi, että useimmiten kaikkein kauneimmat luontopaikat ovat myös luontoarvoiltaan rikkaita. On suunnittelijan tehtävä tuottaa ratkaisuja, joissa luontoarvoiltaan kaikkein arvokkaimmat kohteet jätetään ulkopuolelle ja rakentamisen suhteen toteutetaan vain välttämätön.

Sini Tohmo puolestaan käsittelee diplomityössään liikkumista suuremmilla teillä. ”Vihreämmät väylät – Luonnon monimuotoisuuden lisääminen tienpidossa” kuvaa tieverkkoa, jolla on väylämuodoista merkittävin vaikutus luonnon monimuotoisuuteen. Tienrakentaminen hävittää ja pirstoo elinympäristöjä, mutta toisaalta myös luo elinympäristöjä, joissa aiemmin perinneympäristössä eläneet lajit voivat viihtyä. Näin tienvarsiin voi syntyä uuselinympäristöjä sekä ekologisia käytäviä, joita osa lajeista pystyy hyödyntämään.

Suomen tieverkon koko pituus on noin 454 000 kilometriä. Luontokato ei ole vielä vakiinnuttanut paikkaa liikennepolitiikassa, vaikka tieverkolla ja liikenteellä on merkittävä vaikutus ilmastonmuutokseen sekä elonkirjoon ja sen köyhtymiseen. Liikenneverkostolla on useita monimuotoisuusvaikutuksia ja ne voidaan jaotella esimerkiksi estevaikutuksiin, liikennekuolleisuuteen, häiriöihin, luontotyyppien menetyksiin, uusiin luontoarvoihin ja vieraslajeihin. Vaikutukset alkavat tien rakentamisen aikana ja jatkuvat vuosikymmeniä eteenpäin.

Maankäytön suunnittelu ja kaavoitus ohjaavat myös teiden suunnittelua. Tieverkoille voidaan osoittaa kaavamerkintöjen avulla esimerkiksi ekologisen verkoston yhteystarpeita ja ennaltaehkäistä pirstoavaa vaikutusta tai rajata tiettyjä luontoalueita rakentamisen ulkopuolelle. Kaavoituksessa on mahdollista myös hyödyntää alueellista viherkerrointa, joka auttaa tunnistamaan, kohdistamaan ja tasapainoittamaan ekosysteemipalveluja suunnitteluprosessin eri vaiheissa. Luonnon monimuotoisuutta voidaan lisätä tienpidossa monin keinoin ja kehittää kestävä liikennejärjestelmä, joka huomioi elonkirjon eri osa-alueet.

Diplomityöt luovat kattavan kokonaisuuden kaupunkisuunnittelusta ihmisen hyödyntämiin luonnontilaisten kaltaisiin ympäristöihin ja niiden välillä liikkumiseen maanteitä pitkin. Luonnon monimuotoisuutta voidaan lisätä jokaiseen ihmisen muokkaamaan ympäristöön ja suunnitella ratkaisuja, jotka hyödyttävät niin ihmistä kuin luontoakin.

Arkkitehdin uusi rooli monimuotoisen luonnon elvyttäjänä

Arkkitehti joutuu työssään yhteensovittamaan useita toiveita ja usein lopullinen suunnitelma on kompromissi. Luonnon kannalta paras ratkaisu on jättää rakentamatta, mutta se ei toki ole realistista. Hyvänä tavoitteena on muodostaa positiivinen kierre, joka lähtee liikkeelle monimuotoisuuden merkityksen ymmärtämisestä. Kun arkkitehdeiltä löytyy riittävästi luontotietoa ja tahtoa uudenlaiseen suunnitteluun, syntyy monimuotoisempaa kaupunkiluontoa. Kun ihmiset kohtaavat tätä luontoa arjessaan, yhteys luontoon vahvistuu ja tämä lisää arvostusta sekä suojeluhalua.

Yhtenä strategisena suunnitteluperiaatteena alalle onkin noussut ’Green infrastructure’ sekä ’Urban Green infrastructure’, joissa viheralueiden ja rakennettujen järjestelmien hybrideillä tuetaan useita ekosysteemipalveluja ja vahvistetaan kaupunkien resilienssiä. Kaupunkien vihreä infrastruktuuri muodostuu kaupunkien luonnontilaisten sekä rakennettujen paikkojen verkostosta, jota suunnitellaan ja ylläpidetään niin, että vihreä infrastruktuuri luo mahdollisimman paljon hyötyjä kaikille, tukee luonnon monimuotoisuutta ja esteettisiä vetovoimatekijöitä sekä tuottaa laajasti ekosysteemipalveluja.

Arkkitehdit ovat avainasemassa luonnon monimuotoisuuden suojelemisessa ja lisäämisessä rakennettuun ympäristöön. Heidän työnsä näkyy konkreettisesti suomalaisten arjessa sekä voi parhaimmillaan lisätä terveys- ja hyvinvointivaikutuksia. Arkkitehtien tulisikin uudessa roolissaan suunnitella kaupunkeja ihmisten lisäksi myös monimuotoiselle luonnolle.

”Todella toivon, että roolit hiljalleen muuttuvat ja valta alalla vaihtuu, eivätkä arkkitehdit toimi enää pelkästään toiveiden toteuttajina, vaan alan tekijöiltä löytyy tulevaisuudessa vielä enemmän rohkeutta puolustaa kaikista heikoimpia, kuten kaupunkiluontoa ja sen monia asukkaita.”

Sini Antila, 2023.

Sini Antila (2023). Kaupunkiluonto kutsuu, kuuleeko arkkitehti? : Arkkitehdin tutkimusmatka kaupunkiluonnon monimuotoisuuden tekijöihin sekä sitä tukeviin suunnittelukeinoihin.

Sini Tohmo (2023). Vihreämmät väylät: Luonnon monimuotoisuuden lisääminen tienpidossa.

Sara Voutilainen (2023). Jälkiä jättämättä: Arkkitehdin keinot luonnonympäristöjen monimuotoisuuden suojeluun ja hyvinvointivaikutusten mahdollistamiseen.